kuka sano et se olis helppoo?

Sain yhteen vanhaan postaukseen kommentin, jossa kirjoittaja oli iloinen mun puolesta ja siitä että kaikki näytti järjestyvän "täydellisen hyvin". En oo täällä blogin puolella ihan kaikkia huolia ja murheitani valittanut, mutta ton kommentin jälkeen ajattelin että nyt sellanen postaus vois olla ihan paikoillaan. Koska mun elämä täällä(kään) ei oo mitenkään täydellistä.

Kuten oon jo aiemmin maininnut, mun mielestä mun perhe täällä on tosi ihana. Kaikki ei oo kuitenkaan mennyt helpoimman kautta. Mun ja mun hostveljen Aaronin yhteiselo ei alkanut kauhean sopuisissa merkeissä, aluks Aaron oli kauhean välinpitämötän ja välttelevä mua kohtaan. Ja jos se jostain syystä joutui sietemään mun seuraani, niin sitten näytettiin hapanta naamaa. Onneks Aaronin kaverit on ollut alusta asti tosi kivoja ja ne on ottanut mua mukaan menoihinsa, niin siinä samalla Aaronkin on oppinut olemaan mun seurassa. Tuntuu että tutustuttiin toisiimme kunnolla ekaa kertaa vastaa Labor Day-viikonloppuna kun "nukuttiin" samassa huoneessa ja puhuttiin puol yötä kaikkea maan ja taivaan välillä kun ei saatu unen päästä kiinni.

Koulussa mulla ei (Aaronin kavereiden) lisäksi ole sellasta omaa porukkaa eikä mitään vakituista kaveripiiriä. Oppitunneilla mulla on sellasia moi mitä kuuluu-asteen tuttuja, mut nekin on vaan sellasia joilla ei oo muita kavereita samalla tunnilla. Tai ainakin tuntuu siltä. :D Ja pari kertaa oon syönyt yhden Julietin kanssa, mut ei me vapaa-ajalla nähty kun kerran. Ei se oo niin helppoo, täällä päin high school ikäisiä tyttöjä tuntuu kuvaavan vain yksi sana: bitch. Välillä tuntuu että meidän koulussa kuvataan uusinta Mean Girls-leffaa, sen verran pahasti nää kattoo nenänvartta pitkin. Hostmama sanoo että tytöt on vaan kateellisia mulle, koska oon uus ja poikien huomio kohdistuu muhun. Ja poikien kanssa onkin ollut helpompaa tehdä tuttavuutta ja ne on ollu ihan aidosti kiinnostuneita musta ja Suomesta, mutta kaipaan silti tyttöpuolisia kavereitakin. Poikien kanssa ei oikeen voi ei voi lähtee mihinkään Victoria's Secretiin shoppailemaan ja pyytää niitä makutuomareiks. :D Hostmama on myös sitä mieltä, että koska Aaron ja sen kaverit on "suosittuja" urheilijapoikia, niin tää alkukateus on vielä pahempaa koska oon päässyt heti poikien juttuun mukaan.

Ja koulussa ei oo muutenkaan helppoa. Tai ei niinkään koulun kanssa, vaan yhteiskunnan kanssa. En oo sopeutunut vielä kauheen hyvin tähän jenkkityyliseen elämään. Tää yltiöisänmaallisuus pursuaa korvista jo ulos, mua ärsyttää (ja säälittää) kun nää ihmiset täällä luulee että Yhdysvallat on joku maanpäällinen paratiisi missä kaikki asiat on niin hyvin. Ja paskat, nää ei vaan tiedä paremmasta. Yks juttu mikä mulle tuli tästä "sopeutumattomuudesta" mieleen on koulussa päivittäin lausuttava lippuvala. Täällä siis joka aamu kaikki nousee seisomaan, nostaa käden sydämen päälle ja lausuu sanat: "I pledge allegiance to the Flag of the United States of America, and to the Republic for which it stands, one Nation under God, indivisible, with liberty and justice for all". Ihmiset on heti helisämässä kun mä en lausu noita sanoja, mikä on musta ihan tyhmää koska jos Suomessa olis joku lippuvala ja jenkit tulis Suomeen, niin ei nekään sitä lausuis. Ei se lippu ole mun lippu, se on niiden lippu. Mää oon suomalainen.

Mua ärsyttää muutenkin täällä tosi monet asiat (mm. se ettei roskia lajitella, se että kaupassa ostokset pakataan moneen pieneen muovipussiin, se että kaikki matkat kuljetaan autolla, se että jalkapallo on soccer ja amerikkalainen jalkapallo on football.... listaa vois jatkaa kilometri tolkulla), että en tiedä miten sen puolesta kestän tän vuoden. :D Toivon että opin kuitenkin tän vuoden aikana olemaan sinut näiden asioiden kanssa ja oon valmis tekemään paljon töitäkin sen eteen.

Varsinaista koti-ikävää en oo (vielä) potenut. Totta kai mulla on perhettä ja kavereita ikävä, mutta mitään "mää haluan kotiin"-kohtauksia ei oo vielä tullut. Välillä ajattelen kyllä kaiholla Suomea ja sitä miten siellä hoidetaan se ja tämä asia paremmin kun täällä. Muutaman kerran oon jo ehtinyt päivittelemään tätä maavalintaa, nyt "jälkiviisaana" olisin sittenkin halunnut lähteä jonnekin ranskan tai espanjan kieliselle alueelle. Äh, nyt tää kuulostaa taas siltä kuinka mun mielestä täällä jenkeissä kaikki on ihan perseestä ja Suomi rulez!!!! Ei se oikeesti niin oo, mutta ei elämä täällä oikeesti oo niin hienoo ja helppoo miltä näyttää.

Mutta on täällä asioita jotka mulla menee hyyvinkin, älää huoliko! Esimerkiks kielen kanssa mulla ei oo ollut mitään ongelmia, ei mitään alkukankeuksia sun muita. Tuntuu et olisin puhunut englantia "äidinkielenäni" aina. Ja koulussa oppiaineet menee tosi hyvin, vaikka tän koulumaailman tason tietäen niin ei se mikään suuri saavutus ole. :D

Ja haluan nyt vielä loppuun sanoa, että tää postaus ei ollut mikään hyökkäys kyseisen kommentin kirjottanutta kohtaan tai mitään. Päin vastoin, musta on ihana saada kommentteja teiltä! :) Kyseinen kommentti vaan toi pontta kirjottaa näistä vaihtovuoden vaikeistakin asioista, joita ei esitteissä ja järjestöjen puolesta oikeastaan kuule. Vaihtariesitteissä sanotaan aina että tää tulee olemaan sun elämäsi paras vuosi, mut niissä usein unohdetaan mainita että tää saatta olla myös elämäsi rankin vuosi.

Toivottavasti tästä tekstistä saa jotain selkoa, sillä voin sanoa että tämmösen purkauksen kirjottaminen ei oo se viisain homma keskellä yötä. Mut nyt meen nukkuun, öitä!